Odotan viestejä. Kun saan, odotan viestiä. Ei tule. Mietin usein että mitä ihmettä kaikki muut ihmiset nyt tekevät kun minä en tee mitään. Aivan liian usein. Silloin koen olevani säälittävä. Mutta ajatusketju päättyy, koska minua ei oikeastaan kiinnosta.
Onkohan elämä vuoden päästä jotenkin superisti hauskempaa?
Sitten suhun, jolle olisin voinut sanoa näin. (Nyt kaikki tuntuu vähintäänkin bizarrelta, joten millään ei ole oikeastaan mitään merkitystä. Saisikohan elämä olla vaan ryiti? Kokeillaan. Jatketaan kokeilua. Ehkä lapsenlapsille voi sitten trolliburgerina kertoa kaikkia outoja tarinoita nuoruudesta.)
Luotan suhun vaikken tunne
Sua
Uppoudun sanoihisi
vaikka saan niitä niin vähän
yritän hukuttautua kylpyammeeseen
tai ämpäriin
Ei huku
Sanot asiat oikein
Sanon jotain väärin
ja korjaat
Sanot niin sen mitä oikeasti ajattelen
enkä osaa sanoa enää mitään
Luulet varmaan että
minusta ei ole
Luulen kai itsekin
ja muut
mutta kaikki väärässä
Minusta on.
(mikä olet?)
Lapsi ainakin. Vertasit bussimatkaa perhosentoukan kotelovaiheeseen, enkä ollut kuullut mitään vastaavaa. Olet taiteilija luonteeltasi.
Ryöpsähteleviä unelmia ja onnentunteita syntetisaattorimainoksen tähden. En oikeastaan enää hahmota mitä rakkaus on. Tai ystävyys kaveruus rajat elämässä onko niitä. Parisuhde. Varför?
Niin moni kusettaa. Kaikkia. Itseään. Se on hajottavaa.
Mutta en kai voi enää muuta kuin olla hiljaa. Kokeillaan.
