"Emme koskaan katsoneet tähtiä ymmärtäen niitä, silti kaatuilimme kyljelle yhteisessä avaruudessamme."
Nähtyäni avaruuden, sen rajallisuuden ja rajattomuuden, sen kuinka se vetäytyy ja näivettyy ja katoaa itseensä kuin loogisesti virheellinen argumentti, joka kaatuu omaan sisäiseen ristiriitaansa, kuten jokainen rakkaus kaatuu aikanaan, ja sen kuinka se ei koskaan katoa, vaan on, ja on aina ollut ja tulee aina olemaan, en enää toivo mitään, en onnea enkä vastauksia, en ravintoa tai ymmärrystä, enkä mitään enää pelkää, en pelkoa, avaruuttaa, kuolemaa tai Sinua. Siksi voin vain todeta: Olen nähnyt avaruuden. Mitään muuta en voi.
Nähdä avaruus ja kuolla.
Jos muistellaan hieman, niin enkö löytänytkin sinut avaruudesta? Sieltä samasta johon olin sinut jo aivan liian kauan aikaa sitten kadottanut?
Ja kun avaruudessa on lukuisia, tai jos nyt ihan tarkkoja ollaan, ja ollaan, lukemattomia heijastuksia, jotka ovat jokainen aikanaan enemmän tai vähemmän sumenevia, ja ne muistuttavat toisiaan, niin olisihan se valheellista vähintään ja erityisesti minua* kohtaan väittää, että yksi niistä ei olisi matkallani ollut toistaiseksi kirkkain kaikista, serafien valon ja kerubien tulen saattelema, älykkyyden ja rakkauden maanpäällisten emanaatioivirtojen polttopisteen lapsi.
(Tässä välissä muistin diskurssianalyyttisiä menetelmiä taas miettiessäni, että myös vastaanottajalla on hyvin merkittävä osa tiedonmuodostumisprosessia)
Tämä lapsi saavutti hegemonisen aseman. Aivan kuten Jeesus Nasaretilainen. Se ei ollut kyseenalaistettavissa, sillä sitä ei haluttu kyseenalaistaa, ja miksi sitä ei haluttu tehdä, johtui sen tuomasta hyvästä, yksinkertaisesti. Ja kehtaan vielä siteerata hänen minulle siteeraamaa ajatusta avaruuden olennosta jollekin jostain näkökulmasta katsottuna kolmannelle osapuolelle, toisesta katsottuna taas toiselle osapuolelle, tavallaan taas ensimmäiselle. Leijonalle. Ymmärtäväisyyden uhrille tai sankarille, siihen olen jäävi ottamaan kantaa. Auringon kiertoja kestäneelle leikille. Heijastukselle.
Ettäs kehtaan.
Kehtaan olla niin rakastava. Rakastavainen. Ja vielä rakastella niin mielettömän paljon. Rakastella niin lujaa ja hyvää ja pitkään ettei koskaan ennen, monien kanssa, taantua ja kohota eläimen tasolle ja silti vielä kuvitella, että muiden seksielämällä, tai siis, muilla seksielämillä, olisi avaruuden kannalta merkitystä. Että Jupiter edes kohauttaisi olkiaan niille. Rakastaminen on kaikkein helpointa, ja siksi rakastaminen on kaikkein vaikeinta.
Avaruus rakastaa meidät uuvuksiin väsymättömällä lämmöllään. Luota siihen.
Taivaankappaleiden liikkeiden ja ihmismielen rytmin välistä analogiaa emme nuoruudeltamme koskaan nähneet. Mutta olen vakuuttunut, että yrittäessämme olisimme sen havainneet, ja vielä tulemme havaitsemaan ja ymmärtämään, vaikkei sellaista edes välttämättä ole, ja
ehkä juuri siksi - Lainaan Platonia:
”Tästä
väitteestä pitäkäämme kiinni: jumala on keksinyt ja antanut meille näön siitä
syystä ja siinä
tarkoituksessa, että me silmillämme katsoisimme järjen
kiertoliikkeitä taivaalla ja soveltaisimme niitä itsessämme tapahtuvan
ajattelun liikkeisiin, jotka ovat sukua taivaan liikkeille, mutta häiriintyviä,
kun taas taivaan liikkeet ovat häiriöttömiä, ja että me niistä oppia ottaen ja
tullen osallisiksi järjenmukaisen laskemisen luonnollisesta totuudesta
jäljittelisimme omissa harhailevissa sielunliikkeissämme jumalan liikkeitä,
jotka eivät koskaan mene harhateille.”
En tiedä. Elämä on ihmeellistä.
- Kirjoittaja on tyyppi, joka nauttii aamiaiseksi mielellään punaviiniä ja näkkileipää tietämättä tekeekö hän niin ollakseen dekatenttinen vai romantikko
*Tässä teksissä ei verbaalisesti tunnustettu kirjoittajan tietoisuutta omasta itsestä, sillä se toimitettiin ilman aivokääpiön väliintuloa (minkä voi taas edelleen tulkita joko korkeimmaksi rehellisyydeksi tai sen harmittomaksi poissaoloksi)
