Mary Douglasin mukaan lännenelokuvat päättyvät usein siihen, että protagonisti/protagonistit ratsastavat auringonlaskuun. Auringonlaskuun ratsastaminen päättää tarinan jättäen siihen avoimen lopun jolta ei kuitenkaan voi odottaa mitään. Auringonlasku, kuten auringonnousukin, ovat yön ja päivän sosiaalisten todellisuuksien rikkojia; ne luovat marginaalitilan, jossa kummankaan sosiaaliset normit tai oletetut toimitukset eivät ole vaadittuja. Tästä syystä ihmiset usein pysähtyvät hämmästelemään auringonlaskua ja nousua. Auringonlaskuun ratsastaminen on draamallisesti ajateltuna ratsastamista ei mihinkään, sillä yöllä ei oleteta tapahtuvan mitään, eikä näin ollen myöskään ratsastuksen päämäärällä ole väliä; ei ole niinkään merkittävää, mihin protagonisti/protagonistit päätyvät auringonlaskun jälkeen, sillä siellä ei tapahdu enää mitään tarinan kannalta merkittävää. Vertailuksi voisi ajatella loppukohtausta, jossa protagonisti/protagonistit ratsastaisivat auringonnousuun. Olisihan tällöin suuresti oletettavaa jotain tapahtuvan. Päivä toisi mukanaan velvollisuudet, täyttämättömät tehtävät, ikävät välikohtaukset, kohtaamiset, aktiivisen tilan; tyystin erilaisen sosiaalisen todellisuuden kuin mitä yö tuo mukanaan.
Mutta myös ratsastaa rakastetun kanssa on ratsastamista ei mihinkään. Ratsastettaessa rakastetun kanssa päämääränä on odotuksia, abstraktioita ja toiveita. Suomen kielessä ei verbeille ole futuurimuotoja, mutta jos kuvitellaan sanan
rakastaa futuuri, voimme hyvin havaita, että kohtaamme loogisen mahdottomuuden. Rakastaminen on aina alisteinen sosiaaliselle todellisuudelle (huomioitavaa on, että se ei ole alisteinen ontologiselle todellisuudelle rakkauden ollessa ontologisesti jotain ei-olevaa), eikä ole millään tavoin logiikan mukaista olettaa, että kulloinkin vallitseva sosiaalinen todellisuus toteuttaisi itseään myös tulevaisuudessa. Ei ole myöskään loogista olettaa, että sosiaalista todellisuutta luovat ihmiset toimisivat tietyllä tavalla tulevaisuudessa. Ja näin ollen jos kuvitellaan, että ratsastetaan tulevaisuuden rakastamisen tilaan ja aikaan (rakastamisen sosiaaliseen todellisuuteen), huomaamme, että ratsastetaan ei mihinkään. Tulevaisuudessa ei voi rakastaa ennalta, ja rakastaa ei voi missään muualla kuin nyt. Ollaksemme tarkkoja voimme todeta, että mitään muutakaan ei voi tehdä milloinkaan muulloin kuin nyt.
Todettakoon vielä eräs seikka, joka liittyy ihmissuhteisiin. Ihmissuhteet eivät koskaan pääty. Ne ainoastaan muuttuvat. Minä kerran (jos toisenkin) rakastin erästä ihmistä, kunnes suhteemme muuttui. Suhde tämän ihmisen kanssa (tai jos ollaan tarkkoja, suhde tähän ihmiseen) ei ole enää rakkaussuhde, vaan nyt vihasuhde. Olen jälleen ymmärtänyt vihan puhdistavan voiman. Rakastin hänet itseeni sisään ja nyt vihaan hänet itsestäni ulos. Kaikki on loogista ja kirkasta. Viha on ainut lohduttava ja hyvää oloa tuottava tunne (tai jopa intentionaalinen kognitio), jota saatan tuntea häntä kohtaan. En vihaa häntä siksi että hän ei enää ole siellä missä minä olen, vaan siksi että hän oli siellä missä minä olin. Vihaan häntä siksi, että hän halusi minun rakastavan häntä, ja siksi, että hän sai minut uskomaan hänen rakastavan enemmän minua kuin rakastetuksi tulemista. Vihaan häntä siksi, että hän halusi nöyryyttää minua. Vihaan häntä siksi, että hän kuvitteli minun olevan vaate jonka saattaa pukea, josta saattaa olla ylpeä, jonka voi varastoida ja kerran jälleen pukea. Vihaan häntä siksi, että rakastin häntä niin järjettömästi ja sokeasti.Vihaan häntä siksi, että en suostu uskomaan, että minussa ei olisi mitään arvokasta ja rakastettavaa.
Vihaan häntä siksi, että hän ei enää halunnut ratsastaa kanssani.
