Tarina kivusta

Maanantai (lisää päivämäärä)

Pimeässä ajatukset saavat minut jälleen. En voi suorittaa iltani päättävää itsenäisen ihmisen rituaaliani. En voi edes aloittaa. Mieleeni tulvii sinä ja minä pakkasenkovettamassa autossa. Ja ajatukset siitä, nyt ja silloin. Silloin sukupuolivietti sokaisi huumallaan. Oli siinä muutakin, pääsimme taas liian lähelle omaa maailmaamme, pois todellisuudesta. En kuitenkaan voinut olla saamatta mielikuvia jokaisesta liikkeestäsi, kosketuksestasi. Näinkö sen teit hänen kanssaan? Mitä olet poiminut? Kysyn ääneen, että miksi puret huulta. Naurat hämmennyksestä ja pidät edelleen maskia. En edes halua tietää. Se kuvottaa minua. En osaa kuvitella, miten minun oma (lisää nimi ja omistusliite) on voinut toimia niin niissä tilanteissa, kuin itselleen rehellisenä. En ymmärrä sitä elämää, en tunne sitä ihmistä, joka tekee niin. Siksi se onkin niin helppo unohtaa. Ja kun sen muistaa, se läimäisee kasvoihin yllättäen yhtenä dynaamisena, kovana iskuna. Avokämmen herättää minut onnellisuuden illuusiostani enkä tunne enää mitään. En osaa. Minulla ei ole edes sanottavaa. Liian vaikea asia.
Miten saatoit...
Miten voin jaksaa jatkaa? Tuntuu yhtäkkiä, että millään ei ole mitään väliä. Menetin oikeasti asian, johon uskoin maailman eniten. Miksi alunperin sitten uskoin? En käsitä...