Totuttuun tapaani juoksin koko matkan bussipysäkille (onneks kevyttä alamäkee) ja ehin viime hetkellä.
Korjailin huivii ja silmäilin kanssamatkustajat läpi ku kävelin bussin käytävää. Joo, niinku aina kakkosessa (..haha), kaikki on keski-ikäsii tai mummoja, ei teinikavereita ollenkaan. Istuin jonku ihan tavalliselta näyttävän ja melko huomaamattoman, noin 60-vuotiaan naisen taakse. Sillä oli punertavanruskeeks värjätyt hiukset ja tummat vaatteet, enkä kiinnittäny erityisemmin huomiota sen kasvoihin ku menin ohi.
Tein kyl vähän epäkohteliaasti, mut en jaksanu kattella hämärtyvää loskakaupunkii nii aloin lukee sen tekstarii sitä mukaa ku se sitä kirjotti.
sydän särkyi
"En nyt pysty soittelemaan. Äitini hiipumassa, kävin äsken
luonaan. Luultavasti pian poissa. Oon ihan loppu. Odotan
vaan että tää painajainen loppuu. Soitan kun pystyn."
Viesti
lähetetty
Sitten se nainen jo jäikin pois bussista. Katse maassa se kiristi huivia ja käveli kotiin ihan tavallisesti. Se ei näyttäny millään tavalla surulliselta, ja siks tuntuki tosi pahalta tietää miten säröillä sen mieli on.
Taas siinä kohtaa tuli mieleen et jokasella on oma truman-shownsa meneillään. Elämiä on niin miljoonia erilaisia ja vaikka ollaan muutama minuutti melko lähekkäin, bussipenkki siinä elämien välissä, nii meidän elämäkuplat ei kohtaa ollenkaan. Lyhyesti jaettiin yhteinen paikka ajassa ja oltiin statisteja toistemme showssa ja sit sen show lähti sinne ja mun jatko bussissa kirjastoon lukeen nefroneista taksoneista synapseista ja oli tosi vähäpätönen olo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti