Päivät pitkät ja lyhyet yöt olin vaeltanut elämäni kohokohtia ja vuorenhuippuja. Kärkikohtiin usein kompastuneena, ja huipulta kuperkeikoin rationaalisuuden kurottamista oksista välittämättä alas valahtaneena, rinteessä ja itsesäälissä kierineenä havahduin: huipulla tuulee, kyllä, mutta alhaalla laaksossa myrskyää. Minne siis vaeltaisin ja asettuisin taloksi? Huipulleko? Ei, en kestäisi sitä hapen ja ohikiitävän tunnelman ohuutta. Huippu on kuten irrallista seksiä, huumaavaa mutta pistävän ohutta, sisällöltään suorastaan onttoa. Biologinen akti, kaiken kulttuurievolutiivisen aikaansaannoksen hylkäämistä. Kuten oikeutettu murha. Tapetaan se jokin minkä eteen esi-isämme ovat tehneet vuosituhannet töitä, regressoidutaan vapaaehtoisesti. Sellaista on olla huipulla. Entä sitten laaksossa? Velloa eltaantuneessa plasmassa, olla luonnon mahtien heitältävänä ikään kuin Boreaus ja Notus leikkisivät sielulla kuumaa perunaa. Se on sietämätöntä. Se tuntuu liioitellulta hätävarjelulta halkovajan ovensuussa, kuutamonvalossa rintalastaan iskeytyvältä hamaralta. Se tuntuu riidalta joka päättyy hätäpuheluun. Ambulanssilta joka ajaa sammutetuin vilkuin sairaalaan. Se on hyvin lohduton tila. Se syvenee joen raivatessa moreenia tieltään ja veden jäytäessä kallioperää. Laakson katse on niin polttava että tuijottajan silmän suoniverkon seinämät alkavat sublimoitua. Väliinkään en voi jäädä, vuorenrinteeseen, tukeutumaan vankkumattomaan seinämään. Voin tässä hetken levähtää, ajattelin, ja sitten taas jatkan sinne minne täytyy mennä, vaikka jääminen tulisi aina tuntumaan parhaimmalta vaihtoehdolta. Voin vaeltaa, ja voin eksyä. Voin tehdä mitä vain ennen kuin kuolen, ja jos satun kuolemaan huomenna, voin olla onnekas siitä että saan nukkua vielä yhden yön ja vielä kerran herätä.
- Kirjoittaja on lukiolainen, jonka mielestä ihmissuhteet ovat sosiaalista masturbaatiota ja Sigmund Freud oli sittenkin oikeassa.
laakso mainittu
VastaaPoista